”VAPAAKSI MAAKSI HE SUOMEMME LOI..”

Arkadian alkuviikon hauku-persu-päivässä, kurjista-Suomi-Helsinki-Vantaa

keskitysleireihin-kahinaa katsellessa totesin,

– Ei tuosta kirppusirkuksesta olisi oikeaan sotareisuun Suomea

puolustamaan.

”Jarrua” kaipaa Arkadia-menyy.

”..hyvätuloiset ihmiset ja maan poliittis-taloudellis-henkinen johtoporras

pyrkivät samaistumaan ensisijassa säätyveljiinsä Euroopassa.

Vasta toissijaisesti Suomen kansaan.” (Keijo Korhonen/Itsenäisyyden

lyhyt historia)

Erkki Ulamon ja Markku Karvosen vuosikymmenen jotos on valmis.

”Kirottu Syväri” kertoo Hämäläiskomppanian jatkosodasta.

Eipä ollut kestävyysvajetta, ei kriisitietoisuusvajetta, saati kriisiryhmää,

kun tyrväntöläiset, lähiseutujen miehet, myöhemmin täydennysmiehet

luovutetun Karjalan pitäjistä ja muualta Suomesta  taistelivat
isänmaan vapauden puolesta.

Järkytyin nimilehden kuvaa, jossa v. 2008 Syväriltä löydetty, ruostunut,

särkynyt suomalaissotilaan kypärä. Kenen?

Matkasin likaisten, väsyneiden sotilaiden mukana kohti Laatokan

Karjalan Syväriä. Läpi miinakenttien..

Aistin vuodenaikojen vaihtelut, kovia pakkasia, hellettä, märkää pimeää

syksyä. Pureskelen liotettua vanikkaa, kuuntelen miesten juttuja

kirppusaunan jälkeen. Kuulen myös epäilyt, josko puuron sekaan olisi

ujutettu ”jarrua.”

Pelon ja metallin maku tuntuu suussa asemasodan hiljaisuudessa,
ennen tulihelvettiä. Uuno Taavitsainen ”Samassa ilmestyi satoja

lentokoneita etelän suunnasta, taivas oli niitä mustanaan.”

Erkki Ulamon ja Markku Karvosen ”Kirottu Syväri” on ainutlaatuinen sodan

arjen muistomerkki.

Suosittelen kirjaa myös ”isänmaan partureille.”

4 kommenttia artikkeliin “”VAPAAKSI MAAKSI HE SUOMEMME LOI..””
  1. avatar Heikki Koskela sanoo:

    Terve Riitta!
    Tosiaan 70 vuodessa suhde henkiseen kestävyyteen on muuttunut.
    Kannoin setääni 26.3. hänen viimeisellä matkallaan. Hän oli kuollessaan vähän alle 91-vuotias. Soturi oli Aaverykmentin (JR 5) miehiä.
    Setä oli konepistoolimies, ja määrättiin aika usein tunnustelijaksi. Ammuttiin kolme eri kertaa läpi ja toipumisen jälkeen riviin samalle paikalle.
    Kantakortin mukaan hänen taistelupaikkansa olivat Puhallusjärvi Säämälä Kananoja Nuijamaa Ihantala Tali Säiniö Villavaara Maaselkä Krivi Perkjärvi Leipäsuo Vääräkaski Pilppula Näätälä Karisaari Pyträsaari.
    Hänen jatkosotansa oli korvissa rämpimistä, pelkoa, vilua ja nälkää.
    Koskaan hän ei puhunut sodasta eikä valittanut osaansa.
    Ilmeisesti suomalaiset ovat parhaimmillaan kurjina aikoina.
    Lämmitellään t. Hessu K.

  2. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Morjens Hessu!
    Kyllä se Siperia tulee opettamaan vielä.
    Ei isänikään valittanut menettämistään vuosista rintamalla. Jatkoi siitä, mihin siviilielämä oli pysähtynyt.
    Olen tätä pohjoismaille tyypillistä oikeudenmukaisuuden perinteen hävitysvimmaa seuratessani ajatellut usein, onneksi isä ei ole näkemässä. Apinalaumakin huolehtii heikommista jäsenistään – homo sapiens ei.
    Naatitaan silti tästä lämmöstä!
    Riitta

  3. avatar Jur.kand. sanoo:

    Entä ne pienet sotilaspojat, jotka jo kymmenvuotisina nälkätalvena 1942-43 talkoohommiin houkuteltuina, Kouluhallituksesta vapaata saaneina hakkasivat pelkällä saijulla, vanikalla ja amerikanlaardilla märissä, ohuissa, äidin ompelemissa sotilaspojan puvuissaan, huopatöppösissään jopa 48 mottia isänmaalle? Leimikolle mentiin Seinäjoella, nykyisessä suojeluskunta- ja sotilaspoikamuseokaupungissa, ”sopimuskyydillä” tavarajunan perässä roikkuen, illalla märkänä ja väsyneenä takaisin samalla kyydillä tavarajunan hidastaessa vauhtia, poimiakseen pienen motintekijän. Sitten vaan piskuisen evakkokodin puulaatikolle rojahtaen märissään uinumaan, pienemmän penskalauman jo syötyä etukäteen kaiken illallissopan. Sydänlihastulehduksia, proteiinin puutteessa kasvun pysähtyminen kolmeksi vuodeksi, vaan tulihan sentään toisen maailmansodan muistoprenikka – ja vasemmistoälymystöksi itsensä julistaneen kommariporukan haukut takavuosikymmeninä. Oli parempi olla kokemuksistaan hiljaa.

    Vaan suojeluskuntamuseo saatiin 1980-luvun puolivälissä ja kansallinen veteraanipäiväkin v. 1987. Kansaa oli museon avajaisissa pilvin pimein, armeijan edustajana vain yksi pelokkaan oloinen eversti. Oltiinhan sinä sunnuntaina muka sotahulluja YYA-sopimuksen kyseenalaistajia ja Paasikiven-Kekkosen-linjan päälle sylkijöitä.

    Mm. eversti Sampo Ahdon vetämillä ryöstetyn Karjalan alueella toteutetuilla sotapaikkojen katselmusretkillä on oltu jo kymmenisen kertaa. Siellä Syväriinkin on saatu elävä kosketus, sinne Syvärille, jonne karkasin kolmivuotiaana piskuisesta evakkokodista Paijärvellä isän ikävässä marraskuussa 1941 tekokukka kädessäni, vain pienten saappaiden jalanjälkien jäätyä vastasataneeseen lumeen.

  4. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Tervehdys Jur.kand.!
    Niinpä. Silloin kuulemma kaikki kynnelle kykenevät osallistuivat ”talkoisiin.”
    Koskisen Hilja, Johanneksen äiti kertoi, millaista oli elämä kotirintamalla. Ei siinä tunteja laskettu, saati kyselty, mitä minä tästä hyödyn.
    Hän kertoi myös maalaistalon elämästä ennen sotaa, kuinka seitsemän vuotias Hilja osallistui töihin, äitiä auttaakseen.
    Hilja nauroi minulle,
    – Ei silloin lapsityövoiman käyttö ollut kielletty.
    Aamulla navettaan ennen koulua ja koulun jälkeen ralli jatkui.
    Ei heitetty ruokaa haaskuun, kaikki kierrätettiin kananmunankuoria myöten.
    Hiljan sanoin ”vihreät ovat keksineet ”pyörän” uudestaan.”
    Kiitos kommentistasi, isän ikäväsi kosketti.
    T. Riitta

Jätä kommentti

css.php